Yökyläreissu!

Oli hiljainen ilta. Ei naurua, ei itkua, ei epämääräistä höpötystä eikä soittokellon ääntä. Nukkumaan mennessä olen aina tottunut kuulemaan pienen tuhinan lastenhuoneesta, sen pienen tutin kaipuu mutinan. Viime yönä en kuullut mitään. Kävin ennen yöpuulle menoa, vielä katsomassa lastenhuoneen tyhjää pinnasänkyä, ja se nosti suuren kaipuun pieneen rakkauspakkaukseen. Tiesin kuitenkin, että pikkuisella on varmasti kaikki hyvin.
  Toivoin nukkuvani makeat yöunet, heräämäti ollenkaan, kun siihen oli mahdollisuus. Heräsin jo aikaisin aamulla, peräti kolme kertaa, todeten, että "eihän mun tarvii edes vielä nousta". Noustuamme vasta puolenpäivän jälkeen, sain nauttia aivan kaikessa rauhassa rakkaani kanssa aamupalasta. Hiljaisesta sellaisesta. Sain keittää aamukahvimme ilman jaloissa rimpuilua, syliin ottamisesta ja jatkuvaa kieltämistä, mihin ei saa koskea, kaikessa rauhassa. Se tuntui siinä kohden aivan toisenlaiselta. Peräti oudolta.

Viime yönä jutusteltua mieheni kanssa, pohdittiin yhdessä tätä hiljaisuuden eloa. "Millaista meidän elämä olisi jos meillä ei olisi lasta". En osaa enää edes ajatella, sitä elämää kun ei ollut lasta. Nyt mulla on kaikki! Ihana rakas tyttäreni ja aivan ihana höpsö mieheni, joita ilman en edes halua elää ♥

Pienen kahvikakun valmistuttua, lähdettiin hakemaan pientä murustamme kotiin. Ihana hymy valloitti ovesta astuttua sisälle, ja äiti oli enemmän kuin innoissaan, saadessaan pienen ihanan tytöntyllerön halittavaksi.


 Yö oli mennyt tosi hyvin, vain pienillä itkuilla. Mammalassa oli tädin lisäksi ollut muitakin tyttösiä, joten Lululla oli ollut monta silmäparia leikkimässä. Päiväuniakin oli tullut nukuttua muutama puolitoista tuntia. Taisi ensimmäinen yökyläily olla kivaa ja touhukasta, kun nytkin tuolla pinnasängyssä tuhisee pimu, viimeisiä päikkäreitä ennen nukkumaan menoa.

Kerättyämme voimia pitkillä unilla, jaksaa taas valvoa rikkinäisiä öitä. Taas alkaa tavallinen arki, ja meidän isi menee sairaslomaltaan töihin. Me tyttöset jäädään taas kaksistaan kotiin, viettämään meidän arkea.

Milloin lapsi yökylään

Meillä ei olla vielä harrastettu, lapsen yökyläilyttämistä.  Siitä herääkin kysymyksiä.
Lulu täyttää muutaman päivän päästä 9kk, ja mietein, että olisko jo aika viedä yökyläilemään? Minkä ikäinen lapsi kestää olla erossa vanhemmista? Sekö tarkoittaa, sitä että tekee äidistä tai isästä huonon vanhemman, kun vie lapsen yökylään vaikka mummilaan?

Meidän vieraillessa tuttujemme luona, on välillä pitkän päivän aikana, laitettava Lulu välillä nokosille, kun alkaa kiukun puuskat valloittamaan neitiä.  Nukkumisesta ei tule heti mitään, vaan se on joko itkemistä, pelleilyä tai sitten ei vaan nukuta. Vaikka ajatus ei kuulosta korviin hyvältä, ehkä vanhempien on korkea aika miettimään sukulaisille yökyläilyttämistä, että lapsi tottuu nukkumaan muuallakin. Toisaalta, en edes haluaisia vielä viedäkkään neitiä mihinkään yönylitse. Lulu on ollut päivähoidossa, sukulaisten luona, jos vanhemmat ovat halunneet käydä rauhassa isommassa kaupassa, ostamassa isomman määrän ruokaa, taikka jos olemme halunneet hetken ottaa iisisti kotona, kotihommien parissa taikka vain hetken hengähtää. Kauhistuttaa ajatus yöylitse hoidossa, jos yöstä ei tulekkaan mitään. Mitä jos siellä hoitopaikassa ei pärjätäkkään. Jonainpäivänä, on silti siihen uskauduttava, että lapsi jää hoitoon koko päiväksi. Tarvitseehan parisuhdekkin sitä hetken aikaa. En tässä tarkoita sitä, että laitetaan lapsi hoitoon, ja lähdetään itse ryyppäämään övereitä. Meillä ei harrasteta sellaisia teinien ryyppäyshetkiä. Lapsiperheen arjessa, ei tunnu aina huomaavan, sitä läheistään, eikä varmasti tule kovin usein huomioitua häntä tarpeeksi. Kiirettä, kiukkua ja pitkää pinnaa tämä välillä on. Hetki irti kotiarjesta, miehen kanssa tekisi varmasti terää. Saisi kerättyä voimia ja unettomat yöt korvattua, pitkillä kokomittaisilla yöunilla.

Minkä ikäisinä teidän lapsi/lapset, ovat olleet ensimmäisen kerran yökylässä, miten yö meni ?